Kuitenkin tää on tällanen minne kirjotan ns. todelliset kuulumiset ja mulle kuuluu tosi vaihtelevaa, mutta paljon huonompaa mitä pitäis. Pääsin siihen lukioon mihin halusin, tosin olin viimenen kaikista joka sinne valittiin :D. Nyt stressaan ihan kauheasti sitä että miks menin lukioon ja pelkään tän paniikkihäiriön takia. Mulle tietynlaiset oppitunnit aiheuttaa niin paljon ahdistusta ja voin helposti saada kesken oppitunnin paniikkikohtauksen. Yläkoulussa sen vielä jotenkin kesti kun tunnit oli 45min, vaikka nekin teki tuskaa, mutta nyt jos tulee tosi ahdistunut olo, pitää kestää siinä tilassa puoli tuntia kauemmin! Pelkään ihan sikana, tiiän ettei tulevaa sais ajatella, eikä sellasia asioita mitä pelkää todennäkösesti tuu tapahtumaan, mutten voi tälle mitään.
Sitten sellanen kiva juttu tässä tapahtu, kun oon aika villi yksilö ja nyt sitten vihdoinki tuli joku stoppi mun juhlimisille ja tuli poliisit ja nyt joudun tekemisiin sossujen kanssa. Tiiän että tää on pelkkää mun omaa mokailua ja juu olen nolo teini joka juo alaikäisenä ja blaablaablaa, tiedostan kyllä. Se vaan kun kerran antaa pahalle pikkusormen niin se vie koko käden.
Ihmissuhteista sen verran että oon vitun tarpeeton melkeen kaikkien mun läheisimpien ihmisten elämässä. Tuntuu kamalalta sanoa tää ääneen(tai no kirjottaa) mutta kuitenkin en vaan voi sanoa rakastavani omaa äitiäni. Eikä mulla oo siihen mitään erityistä syytä tai siis ei se oo tehny mulle mitään todella pahaa, mut yleisesti en vaan siedä sitä ihmistä. Ja tää ei oo vaan mikään tällanen että oon tän ikäsenä kyllästyny siihen vaan tää sama tunne on ollu mulla niin kauan kun muistan. Viimeeks oon ajatellu toisin ehkä joskus lapsena. Ja tuntuu niin pahalta et ajattelen tällä lailla kun tiiän mun äidin rakastavan mua paljon.
Mun kavereiden seurassa oon joko se ylimääränen tai sitten jos oon kahestaan jonkun kanssa niin ne suuttuu mulle kaikesta, en varmaan vaan osaa olla hyvä ystävä :(. Eilen tosin olin vähän eri porukassa kun yleensä ja sillon kaikki huomioi mut ja oli tosi kivoja mua kohtaan! Poikaporukassa siis. Kyllä mä tyttöjenkin kanssa yleensä voin olla hyvä kaveri, mut tietyt tapaukset mun ystäväpiiristä on vaan niin vaikeita.
Niin ja mun paino on jotenkin maagisesti pysyny aika samana kun sillon mun äärimmäisenä laihdutuskautena! ;o En tiiä miten tää on mahdollista, kun nyt mulla alko pari viikkoa sitten kesätauko tanssista ja oon syöny kaikkia herkkuja yms. Ehkä siks että en oo missään kesätöissä tai mitään niin lomapäivinä aikaa menee enemmän nukkumiseen :D.
En ees aio alkaa ratkomaan täällä mun mieshuolia, kun tuskin ne ketään kiinnostaa...:D Sen verran vaan, että kiinnostun aina niistä jotka ei välitä musta yhtään ja ne jotka haluais mut niin mä en vaan millään voi tuntea samoin niitä kohtaan :(
Mul on vaan koko ajan joko sellanen summertime sadness tai sitten ilman varsinaista syytä oleva vitutus päällä ja tätä on myös jatkunu jo pitkään. Mun piti nauttia tästä kesästä ja kyllä mä oon sitä tehnykki! Mut en pysty olemaan onnellinen muuta kun sillon ku oon ison porukan kanssa, esim. jos oon vaan yhden tai kahden kaverin seurassa niin vois ajatella että ois tosi ihanaa yms, mut jotain outoa on meneillään taas mun aivoissa ja ne vaan täyttyy niistä masentavista ajatuksista.
 |
| Tää kuva kuvaa mun mielestä ehkä parhaiten masennusta |
Oikeesti multa löytyis vaikka kirjan verran kirjotettavaa mun viimeaikasista ajatuksista, mutta en taida niitä kaikkia tunkea tähän samaan postaukseen.
