You've managed to make me feel like a piece of shit again

On niin turha olo. Tuntuu, ettei mulla oo monellekaan läheisistä mitään merkitystä, no matter mitä teen niiden puolesta ja odottamatta mitään takaisin. Tuntuu, etten oo haluttua seuraa missään. 

She felt everything too deeply, it was like the world was too much for her

En jaksa enää. Mul on miljoona asiaa elämässä mistä voisin olla onnellinen, mutten silti aina pysty. Maailman parhain poikaystävä jota rakastan niiiiiin paljon, joka ymmärtää joka ikisen mun ongelman ja tietää kaikenlaista ja en ois ikinä osannu ees toivoa et voisin rakastaa ketään näin paljon. Lisäks mulla on kaverit ja perhe ja paljon muuta. Mut silti en osaa olla onnellinen, kaikki tuntuu vaan olevan niin liikaa ja saan paniikkikohtauksia (tosin nyt mulla on niihin uusia lääkkeitä) ja pitkiä loppumattomia itkukohtauksia ja sellasia tosi syviä masentavia tunteita ja flashbackeja menneestä ja tyhmiä ajatuksia ja itsevihan tunteita. En vaan jaksa. En nyt myöskään jaksa kirjottaa enempää vaikka tekstiä saisin toki tulemaan vaikka viiden kirjan edestä.

It sucks cause I was getting better and now I'm not

Vähän taas ajatuksenvirta tyyppistä tekstiä tulossa.

Apua mistäs alottais, mul on tänäsyksynä tapahtunu taas miljoona asiaa. Tuntuu et koko ajan mennään alamäkee. On tässä paljon hauskoja päiviäkin ehtiny olla, mutta aika paljon draamaa ja ahdistusta jne. Koulun kanssa ollu tietysti paljon ongelmia, jonkin verran paniikkihäiriötä, miesongelmia (ja myös nais..), kavereiden kanssa riitoja ja etääntymistä ja vaikka mitä.

Täl hetkellä kuitenkin isoin huolenaihe on mun perheen mahdollinen hajoaminen. Joko mun iskä muuttaa yksin tai joudutaan muuttamaan mukana. Ja isoveli muuttaa omaan kotiin. Mut en voi lähteä täältä, koska täällä on kaikki kaverit ja lukio kesken, enkä haluu muuttaa kaupungista sellaseen paikkaan mis on vaan 7000 asukasta, ois liian erilaista :( Enkä voi yksinkään kuulemma vielä asua.

Sitten must tuntuu et monien kaverien kanssa ei tuu nähty enää vapaa-ajalla muuta ku ehkä joskus kerran kuukaudessa, paitsi sit on kaks sellasta kenen kanssa nähään joka viikko ja ne on molemmat lähdössä vaihtoon ens kesänä ja en tiiä miten tuun pärjäämään vuoden ilman niitä.

Nyt alotin taas pitkästä aikaa tiukemman ruokavalion, en jaksa enää kattoa itteeni tän näkösenä ja ku katon jotai kuvia viimetalvelta, joissa oon paljon pienempi niin se motivoi huimasti. Hyvin on lähteny käyntiin. Tällä kertaa tosin päätin, etten aio punnita itteäni tuhat kertaa viikossa, koska se masentaa liikaa. Ja lisäks en ainakaan toistaseks jaksa laskee kaloreita, koska sekin kävi viimekerralla henkisesti tosi raskaaks.

Sitten tänään oli vielä aikas mukavaa tällasen synkän kauden keskellä ku aamulla herättyäni menin facebookkiin ja näin, että yks ihana poika kenen kanssa meillä oli jotain epämäärästä juttua alkusyksystä onkin nyt parisuhteessa. No ei siinä mitään, se on mulle ihan ok, mut kaiken tän muun lisäks se pisti vähän miettimään.

Nothing's ever perfect

Oon ihan unohtanu tän blogin taas ;o Kun tosiaan kirjotan myös lifestyle-blogia, niin sinne tulee postailtua pari kertaa viikossa ja tää jää vähän varjoon.

Kuitenkin tää on tällanen minne kirjotan ns. todelliset kuulumiset ja mulle kuuluu tosi vaihtelevaa, mutta paljon huonompaa mitä pitäis. Pääsin siihen lukioon mihin halusin, tosin olin viimenen kaikista joka sinne valittiin :D. Nyt stressaan ihan kauheasti sitä että miks menin lukioon ja pelkään tän paniikkihäiriön takia. Mulle tietynlaiset oppitunnit aiheuttaa niin paljon ahdistusta ja voin helposti saada kesken oppitunnin paniikkikohtauksen. Yläkoulussa sen vielä jotenkin kesti kun tunnit oli 45min, vaikka nekin teki tuskaa, mutta nyt jos tulee tosi ahdistunut olo, pitää kestää siinä tilassa puoli tuntia kauemmin! Pelkään ihan sikana, tiiän ettei tulevaa sais ajatella, eikä sellasia asioita mitä pelkää todennäkösesti tuu tapahtumaan, mutten voi tälle mitään.

Sitten sellanen kiva juttu tässä tapahtu, kun oon aika villi yksilö ja nyt sitten vihdoinki tuli joku stoppi mun juhlimisille ja tuli poliisit ja nyt joudun tekemisiin sossujen kanssa. Tiiän että tää on pelkkää mun omaa mokailua ja juu olen nolo teini joka juo alaikäisenä ja blaablaablaa, tiedostan kyllä. Se vaan kun kerran antaa pahalle pikkusormen niin se vie koko käden. 

Ihmissuhteista sen verran että oon vitun tarpeeton melkeen kaikkien mun läheisimpien ihmisten elämässä. Tuntuu kamalalta sanoa tää ääneen(tai no kirjottaa) mutta kuitenkin en vaan voi sanoa rakastavani omaa äitiäni. Eikä mulla oo siihen mitään erityistä syytä tai siis ei se oo tehny mulle mitään todella pahaa, mut yleisesti en vaan siedä sitä ihmistä. Ja tää ei oo vaan mikään tällanen että oon tän ikäsenä kyllästyny siihen vaan tää sama tunne on ollu mulla niin kauan kun muistan. Viimeeks oon ajatellu toisin ehkä joskus lapsena. Ja tuntuu niin pahalta et ajattelen tällä lailla kun tiiän mun äidin rakastavan mua paljon. 

Mun kavereiden seurassa oon joko se ylimääränen tai sitten jos oon kahestaan jonkun kanssa niin ne suuttuu mulle kaikesta, en varmaan vaan osaa olla hyvä ystävä :(. Eilen tosin olin vähän eri porukassa kun yleensä ja sillon kaikki huomioi mut ja oli tosi kivoja mua kohtaan! Poikaporukassa siis. Kyllä mä tyttöjenkin kanssa yleensä voin olla hyvä kaveri, mut tietyt tapaukset mun ystäväpiiristä on vaan niin vaikeita. 

Niin ja mun paino on jotenkin maagisesti pysyny aika samana kun sillon mun äärimmäisenä laihdutuskautena! ;o En tiiä miten tää on mahdollista, kun nyt mulla alko pari viikkoa sitten kesätauko tanssista ja oon syöny kaikkia herkkuja yms. Ehkä siks että en oo missään kesätöissä tai mitään niin lomapäivinä aikaa menee enemmän nukkumiseen :D. 

En ees aio alkaa ratkomaan täällä mun mieshuolia, kun tuskin ne ketään kiinnostaa...:D Sen verran vaan, että kiinnostun aina niistä jotka ei välitä musta yhtään ja ne jotka haluais mut niin mä en vaan millään voi tuntea samoin niitä kohtaan :( 

Mul on vaan koko ajan joko sellanen summertime sadness tai sitten ilman varsinaista syytä oleva vitutus päällä ja tätä on myös jatkunu jo pitkään. Mun piti nauttia tästä kesästä ja kyllä mä oon sitä tehnykki! Mut en pysty olemaan onnellinen muuta kun sillon ku oon ison porukan kanssa, esim. jos oon vaan yhden tai kahden kaverin seurassa niin vois ajatella että ois tosi ihanaa yms, mut jotain outoa on meneillään taas mun aivoissa ja ne vaan täyttyy niistä masentavista ajatuksista. 

Tää kuva kuvaa mun mielestä ehkä parhaiten masennusta

Oikeesti multa löytyis vaikka kirjan verran kirjotettavaa mun viimeaikasista ajatuksista, mutta en taida niitä kaikkia tunkea tähän samaan postaukseen.